Mies haluaa parisuhdeterapiaan.Kirjoitin koko viime yön kirjettä tulevalle terapeutille,jotta hän tietäisi mikä minun mielestäni tässä liitossa on vialla.Kirje toimii hyvänä lähtökohtana keskustelulle.

Kroppani  alkaa reagoida stressiin.Paino on alkanut pudota huimaa vauhtia lyhyessä ajassa.Liikakiloja on,mutta niiden terveellinen karistaminen vaatii aikaa.Odotan kauhulla päivää,jolloin hiukset alkavat lähteä.Siihen ei voi olla enää pitkästi.

Ajatukseni ovat jo tulevassa terapiassa.Olen alkanut tulla siihen johtopäätökseen etten taidakkaan olla se häviävä osapuoli.Minua ei ehkä dubatakkaan täyteen lääkkeitä enkä ehkä sittenkään pääse postittamaan kortteja ystävilleni suljetulta osastolta.

Juttelin tänään erään toisen ammattilaisen kanssa.Kerroin tilanteestani.Hän oli joskus kohdannut kyseisenlaisen tapauksen,jossa perimmäinen kyse olikin läheisriippuvuudesta.

Onko mieheni läheisriippuvainen?Ja onko se samanlainen sairaus kuin masennus?Ja mikä minun osuuteni on ollut hänen voinnissaan?

Tunnen empatiaa miestä kohtaan.Kuitenkin aion pysyä omassa kannassani,sillä en voi elää tällaisessa parisuhteessa enää yhtään pidempään tai olen alle aikayksikön melomassa reisiluulla paattiani eteenpäin Tuonelan virrassa mullan alla.

Ja entä jos hän onkin se sairastunut osapuoli ja tarvitsee hoitoa niin tuleeko minusta hänen omaishoitajansa?Ja tyssäävätkö haaveeni omasta elämästäni siihen?En uskalla edes ajatella!

Olen kuin hiirenloukussa.Herkullinen juusto kuonon edessä,viiksikarvojen ulottuvilla ja kylmä rauta katkenneen niskan päällä....ei pelota enää.Kaikki taitaa olla nähty.